Moni ei haluaisi kansanedustajaksi, mutta vaatii ehdokkaalta kokemusta "normaalista työstä" eli Iltalehdet kyselevät ministerien kesätyömuistoja, likaisimmissa, vähäpalkkaisimmissa ja nykyisin eniten laittomin ehdoin raatanut voidaan palkita irtoäänillä tuloslaskennassa.
Moniko kansalainen sitten ymmärtää millaista on poliitikon arki, juhlastahan olemme saaneet esimerkkejä parinkin viikon mittaisina jälkipyykkeinä, viimeksi pikkujoulujen osalta.
Ymmärtääkö äänestäjä millainen vedenjakaja hänen hienovarainen numeronpiirtonsa on noina teräksenlujina, elämän todellisimpina sekunteina, kun hän tekee järkähtämättömän valintansa, jonka sinetöi leimatun äänestyslipukkeen katoaminen vaaliuurnan tummaan hämyyn?
Monesti äänestäjä arkailee, sulkee pois lennokkaimpia unelmiaan, henkilökohtaisia mieltymyksiään, pohtii itseään, maailmaa, arvojaan, identiteettiään sekä montaa painaa myös sukuperinteen raskas ies jopa näissäkin hommissa. Heidän osansa ei ole helppo, vaalisalaisuudella kun ei voi huijata omatuntoaan. Lannistunut katse, sisällä kasvava toivottomuus ja velton välinpitämätön kättely kertovat henkilöstä joka taustansa raskauttamana meni ja veti lihasmuistista jonkun Kekkosen aikaisen tekijän, mutta kohtasi yön tunteina virheensä, tuntien itsensä kokonaisen aikakauden viimeiseksi salarakkaaksi.
"Miten polttikaan himo sinun sydäntäsi, kun tuota kaikkea teit, kun alennuit portoista pahimmaksi "
Hesekiel 16:30
Monikin voisi miettiä liikkuvista äänestäjistä jokseenkin noin, etenkin niistä jotka liikkuivat kannattamaan joitain muita, mutta tuskin on kukaan pettynyt itseensä niin pahasti että syyttäisi äänestäjiä valinnastaan ja siten myös mahdollisuuksistaan virheisiin. Sen verran selkärankaa (tai vaiteliaisuutta) on oltava jokaisen mielestä jonnekin pyrkineellä, mutta toiseen suuntaanhan se ei toimi yhtään niin. Kansalainen saa syyttää poliitikkoja minkä jaksaa, olivat syytökset perusteltuja tai eivät, mutta valtuustoista, Eduskunnan suunnalta, ministeriaitiosta ja jopa Mäntyniemestä kannattaa olla hiljempaa jos valitsijoiden odotukset ovatkin kaistapäisiä, ristiriitaisia, laittomia sekä jokseenkin moraalisesti vielä kyseenalaisia.
On puolueita ja kannatuslukuja, joiden on katsottu vaarantavan demokratian, jopa asettavan sen kriisiin. Iltapäivälehdistä toisessa oli vakavahenkinen pohdinta onko Sauli Niinistön kannatus merkki demokratian kriisistä. Se oli sikäli metkaa venkoilua, että jotain kielteistä oli siitäkin keksittävä ja parempaan ei ylletty, on mieluisampaa minusta uskoa niin. Epämiellyttävä totuushan olisi että sitä seuraavan päivän kuha käärittiinkin sellaisen ihmisen tekstiin, joka on edennyt pääkirjoitustoimittajaksi, mutta nukkui ne tunnit kun esiteltiin demokratia hallintomuotona, jossa tärkeintä on tasapuolinen mahdollisuus osallistua, ehdokkaana tai äänestäjänä, sen sijaan että se takaisi varmuudella tietyn lopputuloksen tuosta prosessista ammatikseen raportoiville.
Äänestäjä on toista maata, hän pitää demokratian kriisinä lähinnä sitä ettei voi antaa miinusääniä jollekin, ettei siirtoäänijärjestelmää ole käytössä laajemmin, ettei suoraa demokratiaa ole käytössä vieläkään kuin Sveitsissä ja haluaisi jättää nukkuvien verran eduskuntapenkkejä tyhjäksi, muistuttamaan valitsijoita heidän järjestelmänsä uskottavuusongelmista.
Äänestäjällä onkin ratkaisuna usein jotain, mistä seuraa vain moninkertaisia uusia ongelmia, mutta tässä mielessä heistä kaikista olisi ehdokkaiksi tai laatimaan ohjelmia valitsemilleen puolueille, sillä niillä on usein vain ideoita, jotka moninkertaistavat tai jatkavat entisiä ongelmia, mutta tekevät mahdolliseksi sivuuttaa niihin puuttumisen vähään aikaan. Olihan asiasta ohjelmassa selkeä linjaus ja kausi vasta alussa/puolivälissä/sikäli loppuvaiheillaan että juuri nyt siihen on jopa hieman riskialtista puuttua.
Jos joskus on tuntunut että keskustelut kulkevat kehää, samoja asioita pyöritellään vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, eikä mikään lopulta oikeasti ratkea mihinkään, olipa vallassa kuka tahansa, niin se johtuu pitkälti tästä sokeudesta: tottumus ja rakastuminen helppoon jäsentelyyn, sen todenmukaisuudesta riippumatta, luo sen vaihtoehdottomuuden jota taas kiroilemme. Haluamme samat henkilöt ratkaisemaan aiheuttamansa ongelmat, sellaisilla keinoilla joihin olemme tottuneet luottamaan, mutta silti lopputulosten olevan jotain täysin ennennäkemätöntä.
"Tyhmyys ei ole yksilön kognitiivinen vajavaisuus, vaan puhdas joukkoilmiö", jokseenkin noin kirjoitti pappismies Dietrich Bonhoffer kun jäsenteli näitä asioita keskitysleirillä. Tuo ajatus nousee mieleen melko useinkin kun kuuntelee valitsijoita ja seuraa valittujen edesottamuksia, mutta silti jättää kaltaiseni virtuaalipohdiskelijan miettimään myös oman elämänsä valintoja.
Yksilöitä tarvittaisiin, mutta kuka heihin uskoo?
Niinpä ei myöskään uskota muutokseen.
Ratkaisu olisi helppo, mutta se on helpoista ratkaisuista varmaan ainoa joka ei vain tunnu kelpaavan, sillä heikko usko yksilön mahdollisuuksiin kumpuaa lopulta äänestäjän omasta heikosta uskosta mahdollisuuksiinsa. Tuntiessaan olevansa alisteisessa asemassa, tuskin kokee mielekkääksi äänestää henkilöä joka ei sitä ole tai ainakaan vaikuta olevan. Niinpä äänestämisen kriteeriksi muuttuu mielivaltainen sopivuus miellyttävyydessä sisältöjen sijaan ja taas lopulta äänestäjä pettyy, samoin se ehdokas joka tarjosi todellista vaihtoehtoa.
Epäonnistunut ehdokas syyttää yleensä vain itseään, äänestäjä koko järjestelmää ja tämä on kyllä nurinkurista kerrassaan.
Eipä mulla muuta.