Siinä missä muut taistelevat vallasta, rahasta ja luonnonvaroista, on pienen Suomen (monen kaltaisensa kanssa) ollut hieman tyytyminen siihen mitä eteen isoista pöydistä lyödään. Siihen asiaan vaikuttamista pidetäänkin yleensä tuhoon tuomittuna ja se näkyy melkoisena vastahankaisuutena tarkastella suurten, ylisukupolvisten (ainakin aiottujen) valtiotason sitoumusten eri puolia avoimesti, vaikka ne sisältäisivätkin hyvin syvän tason liittoutumista.
Sen sijaan että yrittäisin melko väsyneesti suostutella kaikkia verbaalisena haulikkoammuntana kannattajiksi tai vastustajiksi EU:lle, Natolle, eri tyyppisille humanitaarisille toimenpiteille, ym. valtiolliselle, niin olisi ihan hyvä pohtia hetki, miksi mielipiteen muodostaminen noista mistään, saati kaikista, sitten on niin hankalaa?
Mietitäänpä hetki mitä tarkalleen ottaen tiedämme, oikeastaan poimimme EU:sta? Jokainen joka suhtautuu myönteisesti, kertoo pelkästään niitä esimerkkejä syvällisemmin ja esittää todettavat ongelmat lopulta korjattavina. Stten tietysti jotkut ovat vähän sitäkin mieltä, ettei sellaista ongelmaa suunnilleen olekaan, jota ei unionin tiivistämisellä voisi ratkaista. Ajatus on, että laajenemalla lujittaa ydintä myös kattamaan muita kuin vanhimpia ja sotaisimpia suurvaltoja, mihin on hyvä päättää, että juuri tähän jo Lissabonin sopimus pyrki reuna-alueiden vallan lisäämisellä.
Onhan se näin ja äkkiäkös sen etsivä toteaakin, MUTTA:
Kielteisesti suhtautuvilla on sama linja, he kertovat ainoastaan kielteisiä esimerkkejä, käyvät läpi ainoastaan osoittautuneita virheitä ja heidän ratkaisunsa on tietenkin eroaminen ainakin eurosta, mutta useimmilla myös EU:sta. Laajeneminen luo heidän mielestään valtakeskittymän, joka sanelee asioita suurimpien maiden ja niiden rahavirtojen ehdoilla, oli äänivaltaa muilla olevinaan vaikka kuinka paljon tahansa.
Täysin todellinen riski ja onhan termille "kulttuuri-imperialismi" olemassa myöskin vastineensa todellisuudessa, olkoonkin että sitä löytyi vähän rasismin tapaan hieman yliherkästikin jossain vaiheessa (asialla siis tietysti muut kuin kohteet, he eivät pääsääntöisesti osallistuneet kummassakaan tapauksessa keskusteluun).
Euroopan uhkakuvien ja mahdollisuuksien osalta osapuolet puhuvat osaltaan totta, mutta kumpiko sitten on lopulta todellisuudessa kiinni? Valtio- ja muistakin sopimuksista kaikki linjaavat tulevaisuutta, joten mitä pitäisi arvella kumpi on oikeammassa, kun toisen mukaan kehitys ei muutu kuin huonommaksi, pysymättä edes pitkään näinkään hyvänä ja häviäjinä lopulta jokainen jäsenmaa, jos Saksa voittaa Ranskalla tai ilman, Suomi kärsii ja tod.näk. keskimääräistä enemmän.
Kohta toinen perustelee vakuuttavasti kuinka kehitys voi ainoastaan olla EU-maissa nousujohteista, talouskin elpyy kun kriisistä ja yllättävästä siirtolaisaallosta kuitenkin jo selvittiin, ainakin pahin on takana, eikä uutta vastaavaa edessä.
Totta toinen ja sen toisenkin on helppo esittää kantansa täysin uskottavasti.
Ei ihan yksinkertaista siis tämäkään.
Naton ja maahanmuuttopolitiikan linjausten suhteen on ihan samanlainen perusteluhalvaus edessä, kuten hieman sisäpoliittisemmin ajatellen olisi vaikkapa turkistuotannosta, ydinvoimasta tai seurakuntien uskonnollisista vapauksista ja yksilön vapaudesta syrjinnältä, ainakin henkilökohtaisten ja muuten toimintaan liittymättömien piirteidensä johdosta. Vaikeita kysymyksiä, joihin toivottaisiin vastausta poliitikoilta, mutta vielä mieluummin tutkijalta, joka kertoisi luotettavasti ja jättämättä mitään avoimeksi mitä mieltä olevaa kannattaisi kannattaa. On tietysti oma pohdintansa, onko asiantuntijavoimin ratkaistava asia jotain, mihin yhteiskunnallisen tason päättäjän on soveliasta suhtautua mielipiteidensä kautta arvioiden? Tuskin kukaan kannattaa mielisairauden määrittelyä lakitekstiin, vaikka sen toteamiseen luotettavasti ennen tuomiota siellä tietenkin on sovellettavat puitteet annettuna.
Äänestysinnon lasku voikin johtua ihan tervehenkisestä suhtautumilsesta siihen ainoana ja siten suurimpana vastuunaan, etenkin he, joilla on päättäjiksi valittujen suhteen laveitakaan toiveita. Ajatellaanpa, että jos äänestät jotain päättämään asioista, mistä et oikein tiedä mitä mieltä pitäisi olla että varmasti hyvä seuraisi, on aika luonnollista jättää äänestämättä kokonaan. Kiinnostuksen puute ei yleisen humanismin puitteissa luulisi olevan suurikaan kynnys, kyse on enemmänkin sen vakuuttamisesta että tiedetyille ongelmille tehtäisiin nykyistä enemmän, siten että se todella vaikuttaisi tuntuvasti.
Välttämättä ei innosta edes se, että vaalijärjestelmä on sellainen että matala äänestysprosentti suosii voittajaksi sitä puoluetta, joilla on uskollisin kannattajakunta. Niinpä kapinahenkinen ääni on parempi tapa horjuttaa vakiintunutta järjestystä kuin jättää äänestämättä, sillä nykyisellään matalimman mielenkiinnon äänestäjien parissa omaavissa eurovaaleissa voidaan todeta melko hyvin millainen pohjakannatus eri puolueilla on valtakunnallisesti. Jotkut epäilevät syksyn maakuntavaaleista uutta voittajaa tällä rintamalla, mutta enpä usko että ne ihan ohi kuitenkaan menevät, kuten eurovaalit monesti ovat ainakin kampanjoidessa kuultujen kommenttien perusteella menneet ("Ai, onko nyt jotkut vaalit" tuli viimeksi vain muutamia, mutta 2009 etenkin torilla ihan yleinen).
Ongelma korostuu siinä, että halutaanko nykyisten virheiden korjaamista niiden toimesta, joita voisi pitää useimmista ainakin osavastuussa vai pitäisikö niitä oikoa jonkun, joka tulee kuvioon ihan uutena?
Muutosta toivottomina haikailevia ei paljon lämmitä varmaan se tekemäni huomio, että ainakin koen hyvin mahdottomaksi kuvitella, että puolueiden pitkäaikaisimmista kannattajista koostuva eläkeläisrintama jäisikin joissain tulevissa vaaleissa suurimmalta osin kotiin ja äänestämässä käyneiden enemmistö muodostuisikin esim. alle 30-vuotiaista. Tosin jos näin olisi käynyt, eduskunta olisi kokoonpanoltaan kyllä hiemankin erilainen, mutta tekisivätkö he sitten siinä jotain niin toisin, että seuraisi sellaista, mitä ei vain aiemmin jostain syystä voitu (tai uskallettu) tehdä? Mitä se voisi olla ja kuinka se etenisi, sillä uusi päättäjä toimii samassa ympäristössä kuin vanha päättäjä, joten voisiko ongelma olla siinä miten päätöksenteko on järjestetty?
Kysymyksiä, kysymyksiä, vaikka ihan valmiitakin vastauksia olisi kyllä maailma pullollaan, tyrkytetään ihan...onko meillä tässä maassa muuten kokonaan uudenlaisia väärinkäsityksiä tai edes aiemmasta poikkeavilla tavoilla täydellisen virheellisiä ratkaisuja ajavaa puoluetta?
Ainakaan tiedossani olevat ryhmittymät, siis jotka eivät ole vielä rekisteröityneet puolueiksi, ovat kaikki kuitenkin jatkeita jo jollekin toimivalle organisaatiolle, suoria kopioita esim. Ruotsin tai Englannin vastaavista, elleivät edusta perinnehengessä jotain historiassa pölyttynyttä, hierarkkiset jakolinjat ihmisten välille piirtävän maailmanteorian omaavaa ääriliikettä.