The Financial Timesin kommentaattori Martin Wolf listasi äskettäin lehdessään asioita, jotka tekevät Britanniasta Euroopan sairaan miehen. Minusta ne pätevät yleisemminkin, itse asiassa kaikkiin läntisiin demokratioihin, vaikka ongelmien kärjistyneisyys on erilainen eri maissa. Muutamaa päivää myöhemmin hän listasi asioita, joita tarvittaisiin, jotta pelolla ratsastava politiikka voitaisiin korvata toivoa kasvattavalla politiikalla. Listat olivat pitkälti samat, näkökulma vain eri. Tiivistettynä, hieman yleistettynä ja omalla näkemykselläni maustettuna näin:
- Taloudet ovat kriisissä (toiset akuutimmassa, toiset latentimmassa), jonka tärkein merkki, tai oikeastaan juurisyy, on tuottavuuden kasvun pysähtyminen. Ääriliberaali näkemys valtion ja markkinoiden suhteesta on väärä; julkinen valta, verot ja julkiset palvelut ovat välttämätön osa toimivaa valtiota.
- Joillekin kansallinen identiteetti on eksklusiivinen, joillekin moninainen; asian politisoituminen on johtanut katkeriin jakolinjoihin (Britanniassa jopa syytöksiin petturuudesta brexitin yhteydessä). Demokratiassa tarvittava kyky myönnytyksin ja kompromisseihin on heikentynyt, ja sitä mukaa kyky uudistaa, niin tärkeää kuin se onkin.
- Perinteiset, luokkaetuja edustaneet puolueet eivät enää heijasta nykyisiä, identiteettiin perustuvia jakolinjoja yhteiskunnassa. Kärjistynein tilanne on kaksipuoluejärjestelmissä, mutta ei vain niissä (esimerkkinä vaikka Ranska ja presidentti Macronin milteipä tyhjästä polkaisema En marche! -liike).
- Kansanäänestyksiin turvautuminen kyseenalaistaa parlamenttien aseman. Jos kansanäänestyksillä ratkaistaan perustuslakitason kysymyksiä (kuten usein käy) mikä olisi oikea enemmistö, ottaen huomioon, että perustuslakien säätämisjärjestys on yleensä vaikeutettu verrattuna tavallisiin lakeihin, joissa riittää yksinkertainen enemmistö?
- Johtajuus on kriisissä, tai konkreettisemmin ilmaistuna, poliittiset johtajat, joita järjestelmä tuottaa, eivät ole yksilöllisiltä ominaisuuksiltaan tehtävänsä tasalla.
Nämä Wolfin pohdinnat veivät ajatukseni (taas kerran) kulttuurifilosofi Egon Friedelliin (1878-1938), joka oli monille oman sukupolveni nuorille eräänlainen ikoninen hahmo (nykyterminologiaa käyttääkseni). Teoksessaan “Uuden ajan kulttuurihistoria” hän sanoi, että kaikesta ideologiasta riisuttuna tarvitaan kaksi asiaa, jotta vallankumous voi tapahtua: 1) kansalla ei ole enää leipää, 2) sotaväki ei enää tottele. Tosin hän lisäsi heti tämän jälkeen, että oikeastaan tarvitaan vielä kolmaskin asia: kansalla täytyy olla tunne, että asiat voisivat olla toisinkin.
Friedell kirjoitti kulttuurihistoriansa juuri kun hänen ja monen muunkin filosofin mielestä eräs maailmankausi ihmisen historiassa oli päättynyt, nimittäin niin sanottu uusi aika, joka alkoi renessanssista ja päättyi maailmansotaan (siis niistä ensimmäiseen; toistahan hän ei ehtinyt nähdä, koska teki itsemurhan natsien tullessa noutamaan häntä Itävallan Anschlussin jälkeen).
Jos siis vallankumoukseen tarvitaan edellä mainitut kolme asiaa (joista kaksi ensimmäistä ovat välttämättömiä mutta eivät riittäviä, ja kolmas on riittävä, jos kaksi ensimmäistäkin täyttyvät), millä keinoin sen tapahtumista voi estää ja on eri aikoina yritetty estää; tosin sanoen, millä keinoilla valta pyritään säilyttämään ja onko joku tapa, joka fundamentaalisella tavalla eroaa muista. Mikä murentaa vallan perustan, onko sen suhteen nähtävissä lainalaisuuksia, jotka kantavat yli aikakausien?
Kaikesta ideologista riisuttuna voitaisiin valtajärjestelmät jakaa kahteen kategoriaan: 1) ne joissa valta nojaa pakottamiseen (valta kasvaa kiväärin piipusta, kuten Mao Zedong sen kiteytti), 2) ne joissa se nojaa kannatuksen ostamiseen. Jako on tietenkin yleistävä ja kärjistävä: pakottavissakin järjestelmissä on ostettava joidenkin kannatus; ainakin niiden, jotka pakottamisen suorittavat, käytännössä kai yleensä turvallisuuskoneisto (salainen poliisi tai vastaava) ja/tai asevoimat. Jälkimmäisessä kannatus täytyy ostaa koko siltä väestöltä, joka on hallittavana, tai ainakin suurelta enemmistöltä. ”Ostaminenkin” on kärjistys; valtaan pääsy ja sen pitäminen demokratiassa edellyttää muutakin kuin ostamista, mutta etujen lupaaminen on kuitenkin sen keskiössä, ja menestystä mitataan sillä, miten lupaukset toteutuvat.
Ensin mainittuun kategoriaan kuuluu kaikenlaista despotismista totalitarismin kautta autoritarismiin kaikissa niiden eri variaatioissa kovimmista pehmeimpiin. Tuntematon ei ole myöskään hallitsemistapa, jossa pakottamiseen perustuva valta verhotaan kansanvallan ulkoiset tunnusmerkit täyttävään kaapuun. Viimemainitut järjestelmät me tunnemme demokratian nimellä, ja on varmaankin monen mielestä kyynistä pyhäinhäväistystä luonnehtia niitä siten, että valta niissä ostetaan. Demokratiahan on valtaa ”by the people for the people”, ja ensimmäinen ja ainoa järjestelmä, jossa on pystytty takaamaan tai edes haluttu taata ”hyvä elämä” (Aristoteleen sanoin) kaikille sen valtapiirissä oleville ainakin ihanteena, ja joissakin tapauksissa maissa myös siinä aika hyvin onnistuen.
Kyynisyyttä ja realismia voi olla vaikea erottaa toisistaan, ja yleistä onkin syyttää kyynisyydestä sitä, joka realismia harjoittaa. Tahallinen kärjistäminen ja liioittelu on eräs tapa havainnollistaa, ja siksi siihen edellä olevassa valtajärjestelmien olemuksen luonnehdinnassa turvauduinkin. Tarkoitus ei ole vetää demokratiaa lokaan samalle moraaliselle tasolle kuin sen vaihtoehdot. Onhan kansan suosion ”ostaminen” lupaamalla heille parempi elämä, niin aineellinen kuin muukin, parempi tapa hankkia valta kuin väkivalta, joka on kaikkien muiden järjestelmien viimekätinen (ja usein ensimmäinenkin) keino vallan hankkimiseen ja säilyttämiseen. Niin on ollut laita myös niiden yhteiskuntien, joita toisaalta demokratian, toisaalta sen vaihtoehtojen avulla on saatu aikaan.
Siis tähän asti. Nyt on Kiinassa diktatuuri (sehän Kiina on perustuslakinsakin mukaan) pystynyt jo 40 vuoden ajan parantamaan hallittaviensa elämää ennen näkemättömällä tavalla ja tekemään maastaan maailmanluokan suurvallan. Demokratiat ovat toisaalta joutuneet vaikeuksiin, koska niiden johtajat ja johtoon pyrkivät ne eivät enää pysty lunastamaan lupauksia, joita joutuvat vallan saadakseen ja säilyttääkseen tekemään. Koska se ei enää onnistu, ovat pintaan nousseet identiteettikysymykset, kompromissittomuus ja fanatismi. Pelolla ja vihalla johtaminen. Kuten myös uhka enemmistön diktatuurista.